Supernero ja tuleva...?

Tuntuu, että 5-vuotiaankin pitäisi jo tietää, mitä haluaa tehdä isona. Kuinka voisi, kun ei siihen moni aikuinenkaan pysty. Vaatimukset kuitenkin kovenevat koko ajan. Olisi tärkeää, että oppimisen ilo säilyisi, eivätkä liian aikaisin asetetut tavoitteet ja paineet pilaisi sitä. Oppimiseen vaikuttaa moni seikka, kuten henkilökohtaiset taipumukset, pedagogiikka ja oppimisympäristö. 

Avointa vai suljettua, suurta vai pientä, sisällä vai ulkona, digitaalista vai analogista – ja missä suhteessa? 
Asiaan on syytä paneutua, jotta voimme tältä osin turvata kaikille lapsille sellaisen ympäristön, jossa hän oppii parhaalla mahdollisella tavalla. Asiantuntijoiden intohimoisella, mutta kiihkoilemattomalla yhteistyöllä luodaan fiksumpia tiloja oppimiseen.

Suomi on innovatiivinen maa, ihan kärkipäätä maailmassa. Meillä on myös syvenevä kestävyysvaje ja vauhdilla kasvava julkinen velka. Ex-valtiovarainministerimme ei ole ainut, jolla nousee tukka pystyyn. Kilpailukykymme on kiinni vain ja ainoastaan koulutuksen tasosta. Mihinkään ei ole varaa tuudittautua eikä ylimieliseksi voi heittäytyä. Sellaisesta on yritysmaailman puolelta liikaa huonoja esimerkkejä. Muu maailma ajaa silmänräpäyksessä vasemmalta ja oikealta ohi.

Eikä tämä ole pelkästään kilpailukykyasia. Kun nähdään, mitä maailmalla tapahtuu johtajien some- ja pandemiasekoiluista foliohattujen 5G-mastoihin rynnimiseen, lapsikin ymmärtää, että tarvitsemme ennen kaikkea sivistystä ja sivistyksen arvostamista. Niin itseisarvona kuin ihan sivilisaatiomme säilymisenkin vuoksi.

Kaikilla tulisi olla mahdollisuus kasvaa omaan potentiaaliinsa, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla superneroja. Sen sijaan elinikäisen oppimisen riemu on yksi tärkeimmistä asioista, joita ihminen voi peruskoulusta perustaitojen lisäksi viedä mukanaan. Kun saa lahjaksi sellaisen kipinän, se kannattelee koko loppuelämän. Siksi meillä kaikilla on velvollisuus pitää hyvin toimivan ja motivoivan koululaitoksen puolia.