Luonto -

syyllinen vai syytön ?

Herra tohtori sanoi jossain lehdessä näin:
"Huikeasti edistynyt lääketieteellinen tutkimustyö ei voi tehdä mitään, kun luonto päättää iskeä ihmisen maahan."

OHHOH!  Kun luonto päättää  ISKEÄ ihmisen maahan….  
Tota tota… Heti kyseenalaistan !

Jos pysymme nyrkkeilytermeissä, niin tämä oli isku meikäläisen vyön alle, josta kehätuomari ankarasti varoittaa. Ja koska herra tohtori syyllisti luonnon, niin puolustan luontoa. Mutta ennen kuin voit jotakuta puolustaa, niin tarvitset syytetyn luvan ja hyväksynnän.

Asia kirvelsi ja kaiversi pitkän aikaa, enkä siltä rauhaa saanut. Kunnes eräänä kauniina aurinkoisena kevätpäivänä suonissani kohisi ja tunsin, että luonto kutsuu.

No, ei muuta kuin jylhään metsän siimekseen  kannolle istumaan ja odottelemaan.

Keskittymisvaihe vei oman aikansa. Sen jälkeen aloin maanitellen ja loitsuen kutsua luontoa vastaamaan jollakin lailla :  SYYLLINEN vai  SYYTÖN ?   Vastausta toivoin siten, että jos jotain outoa, tai epätavallista tapahtuu, niin olkoon se lupa puolustaa luontoa.

Kannolla istuen kutsuin telepaattisesti jonkinlaista viestintuojaa. Samalla esitin luonnolle nöyrän pyynnön, ettei itse metsänkuningasta, eli karhua tarvitse vaivata viestintuojaksi. Ymmärrän kyllä pienempääkin viestintuojaa.

Istuin aikani kannolla, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut eikä kuulunut…

Yhtäkkiä ihmettelin surinaa ja säikähdin. Olin vain parin metrin etäisyydellä kaatuneesta kuusen juurakosta, jossa oli ampiaispesä. Hyvin varovaisesti etäännyin, etteivät sotilasampiaiset vaan hermostu. Eivät pistäneet, ihme kyllä. Vai haistoivatko ne meikäläisen ominaishajun ystävällismieliseksi ja tuo on vaan tuo pali, ei sitä pistetä.

Aurinko paistoi lämpimästi, joten mätkähdin pehmoiselle sammalpetille röhnöttämään ja odottelemaan, josko luonto ehtii kiireiltään saattaa matkaan jonkinlaista viestintuojaa…

Heräsin hätkähtäen viiltävään kiljaisuun.  MITÄ  PIRUA !  ärähdin ärtyisänä.

Suuni levisi tyytyväiseen virnistykseen, kun näin taivaalla liihottelevan haukan, joka on kotkan ohella toinen lempilinnuistani. Haukka kaarteli taivaalla ja kiljaisi yläpuolellani kolme kertaa.

”Ymmärrän… ymmärrän,  että olet viestintuoja”  , mutisin ja kiitin luontoa luottamuksesta.

Olin siis saanut luontoäidiltä luvan toimia puolustusasianajajana.

Kaikkeen tyytyväisenä mätkähdin takaisin pehmoiselle sammalpetilleni.

Kunnes jokin vihlaisi kivuliaasti. Terhakka muurahainen puraista narskautti ja muistutti, että alahan poika mennä kirjoittamaan luonnosta, kun kerran olet luvan saanut.

Ihmettelen vieläkin tohtorisetää:  Kun luonto päättää iskeä ihmisen maahan...

Mikä motiivi luonnolla voisi olla iskeä joku tietty ihminen maahan ? Kaiken järjen mukaan luonto ei piittaa pätkääkään yksilöistä, vaan ”suhtautuu”  kaikkeen kokonaisvaltaisesti ja todella pitkäjännitteisesti.

Sir Darwin on mielestäni täsmälleen oikeassa sanoessaan:

” Yksilötasolla voi tapahtua mitä merkityksetöntä tahansa.
 Luonnolle tärkeintä näyttää olevan lajien kehitys pitkällä aikavälillä".